Rauha kanssasi! - ajatuksia uskosta ja elämästä

Kirjoittaja on Rauha Seppälä, 27-vuotias seurakuntalainen, kahden lapsen äiti, joka harrastaa teologian opintoja, luontoretkeilyä, lukemista ja kuvataidetta.

29.5.2009

Licence to chill!

Pääskysestä ei päivääkään, se on täällä... Kesä. Keskivertosuomalainen kaihtaa kirkkosalia muutenkin, mutta erityisesti kesäaikaan. Tähän on valon kuukausina kuitenkin hyvä syy. Me hakeudumme vaistonvaraisesti luontoon hiljentymään ja mietiskelemään. Maassa jossa on noin viisi miljoonaa ihmistä, luonto on suhteellisen lähellä jokaista. Metsä on monelle kirkoista rakkain. Jos Armoa pitäisi kuvailla, verrata johonkin konkreettiseen, sanoisin että Armo on niinkuin metsä. Metsään voi mennä sellaisena kuin on, se ei arvostele tai vaadi. Metsä on lukuisten elämänmuotojen koti, se ei lajittele lapsiaan hyviin ja pahoihin, elinkelpoisiin ja kelvottomiin. Metsä on aina auki.
----------
Kesälomaa viettävät suomalaiset voidaan jakaa karkeasti lajeihin joilla on omat seremoniansa:

Mökkeilijä: Tekee pitkää päivää koko kesän. Viikot virastossa, viikonloput mökkiä tuunatessa. Työ ei lopu koskaan! Jos jää hetki aikaa tuvan maalaamisen ja risusavotan välissä, hän lähtee ilomielin kiinnittämään mökkinaapurin ponttoonilaituria ja niittää vielä rannasta kaislat kaupan päälle. Kun kesälomaa alkaa, mökkeilijä kasvattaa parran, naiset luopuvat rintaliiveistä. Tämä symboloi vapautumista oravanpyörästä.
Loman päättyessä mökkeilijä jää kaipaamaan kesätuulen huminaa ja laineen liplatusta, mutta on toisaalta salaa huojentunut päästessäään töihin lepäämään.

Veneilijä: Kunnostustyöt alkavat viimeistään maaliskuussa, hermoromahdus ja tulitikkurusketus on saavutettu toukokuussa. Jos sää suosii, veneilijää kadehtivat kaikki.
Jos sää ei suosi, veneilijä voi nauttia harrastuksestaan kätevästi myös ”etänä” menemällä vaatteet päällä kylmään suihkuun repimään seteleitä. Tätä simulaatiota suositellaan kestävyysharjoituksena niille jotka harkitsevat oman veneen hankintaa. Meren majesteettinen suuruus kutsuu hiljentymään ja nöyrtymään Suuren Tuntemattoman edessä. Pariskuntien keskuudessa vene-retriitti onkin melko yleinen.

Karavaanari: Tiellä ken vaeltaa? No tietysti maanteiden kuningas, Easy Rider, joka kaipaa lomalla vaihtelua ja yhteisöllisyyttä. HC-karavaanari asettuu ufo-mallisen kärrynsä kanssa suosikkileirintäalueelleen jo helmikuussa, ja poistuu sieltä vasta marraskuussa. Yleisempi laji, kesälomaileva suomisen perhe tukkii teitä lähinnä kesä- heinä-elokuussa. Lajia tavataan koko maassa. Motoristit ovat läheistä sukua karavaanareille vaikka eivät tunnusta.

Köyhä yksinhuoltaja/ kesätyötön opiskelija/ muut huolettomat taivaanlinnut: Istuu saman hiekkalaatikon tai vastaavan reunalla kesät talvet. Kesäaikaan kadehtii toisinaan syvästi perheenemäntiä, jotka lastaavat tila-autoihin lapsia ja eväskoreja, isäntiä jotka hellin ottein pinoavat takatilaan kaljasalkkuja. Nauttii kuitenkin täydellisestä vapaudesta ja huolettomuudesta. Lajia tavataan mm. Ruissalosta, uimarannoita, urheilupuistosta, festareilta ja tietenkin seurakunnan kesäriennoista. Pyyhi kyyneleet! Seurakunta ei mene kiinni kesälläkään eikä Jeesus jää vuosilomalle heinäkuussa.

---------
Minä pyöräilen kesäyössä läpi autioituneen kaupungin. Vanha tunturini on nykyään tandem, jonka toisissa polkimissa sotkee itse Jeesus. Huikkaan olkani yli että kurvataanko Espositoon yhdelle kun janottaa, ja Hän vastaa: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan.”
Mennään silti, sanon, Jeesus nyökkää, minä poljen, hän ohjaa. Kun hän on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille laitumille ja johdattaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

29.4.2009

”Työn orjat, sorron yöstä nouskaa”
-Eli vähemmän, hitaammin…

Kylläpä väsyttää. Niin paljon touhua, tohinaa, ja tahti vain kiihtyy kesää kohden. Huomaan ahnehtivani töitä, kirjoja, elämyksiä, ihmissuhteita, luontoa jopa uskontoa. Ihan kuin maailma loppuisi huomenna.
Minä saan sentään itse päättää aikatauluistani, olen kotiäiti. Miten ihmeessä töissä käyvät perheelliset ehtivät tehdä kaiken? Työelämän virtauksia viime vuodet sivusta seuranneena meno vaikuttaa kaoottiselta: työsuhteen tulisi olla lähes hengellinen elämys. Työ on ehdottomasti epäjumala nro 1, sille saa, jopa pitää omistautua, sille annetaan selkeästi eniten aikaa vuorokaudessa, usein myös virallisen työajan ulkopuolella. Hyvänä kakkosena tulee usein alkoholi, seksi, internet, pakkomielteinen kuntoilu tai uskonnollinen suorittaminen. Lapset raahataan päiväkoteihin ja harrastuksiin, pois aikuisten tieltä. Perhearvojen ja erityisesti lasten kotihoidon puolestapuhujiksi valitaan systemaattisesti sekopäitä mediassa.

Tällä viikolla koko maa viettää Vappua, työn juhlaa. Meillä taas vietetään Joutilaisuuden juhlaa.
En aio ääni väristen kertoa saagaa siitä, miten isovanhemmat painoivat kolmivuorotyötä maksaakseen hikisen lähiökolmion asuntolainan. Verenpunainen lippu ei liehu marssiessamme puistoon, valkoinen lakki on jäänyt hankkimatta turhuuksien turhuutena. En tarvitse, en halua elää työlle, haalia omaisuutta, remontoida keittiötä tai pakertaa väitöskirjaa yön tunteina. Minä sanon suorittamiselle EI! Tai ehkä sentään vähän kohteliaammin:- EI kiitos. En väsää aiheesta edes banderollia tai karju tätä tajunnan räjäyttävää vapautuksen sanomaa megafoniin turuilla ja toreilla. Ääneni kuiskatkoon täältä pehmolelubarrikadin takaa vienosti, Sano Ei kiireelle… vähemmän on enemmän.. hiljaa hyvä tulee…Pieni on kaunista…

Tupakointi on melkein rikos, lihavia vainotaan, epäesteettistä kehitysvammaisuutta ehkäistään sikiöseulonnoilla. Terveys ja täydellinen ruumis, eheä mieli ovat työn ohella ajan epäjumalia. Työllä itsensä tappaminen ja masentaminen on kuitenkin yhä täysin hyväksyttyä, jopa sankarillista.
En kiistä , etteikö ahkeruus olisi hyve. Maailma romahtaisi, jos kaikki jäisivät kotiin puhaltelemaan saippuakuplia, palvomaan sisäisyyden mysteeriä. Tai jos ei maailma niin talouselämä.
Kysyn vain, mikä on kohtuullista: Toiset kärsivät työttömyydestä, arvottomuuden tunteista ja syrjäytymisestä, toiset työuupumuksesta ja ajanpuutteesta.

Koska työpaikoille, koulutuskeskuksiin ja kuntosaleille saadaan varoitustekstitauluja:
- ”Ainainen päteminen aiheuttaa sydänkohtauksia ja aivoveritulppia”, ”ylityöt vanhentavat ihoa”, ”stressi vahingoittaa sikiötä, suojelethan lapsiasi kohtuuttomilta vaatimuksilta” tai ”Työnarkomaanin elämä on pitkä ja ikävä, pyydä apua lopettamiseen lääkäriltäsi”

Yhteiskunta tarvitsee myös lahjomattomia yksilöitä, ehkä näennäisen hyödyttömiä ja vaatimattomia, joskus hengessäänkin köyhiä. Pohdiskelijoita, nälkätaiteilijoita, vapaaehtoisia jotka tekevät ruokapalkalla tai ilmankin, eläkeläisiä, elämäntapaintiaaneja, kotiäitejä- ja isiä. Taloudellisesti tuottamattomia yksilöitä, jotka näkevät tämän kaoottisen ajan vaatimusten taakse, ikuisuuteen. Siteeraan lopuksi kahta näistä ”mielettömistä”:

” Tähän olen itseäni kasvattanut ja jatkuvasti kasvatan: Tanssimaan aina kepeästi ajatuksen palveluksessa, jos mahdollista, Jumalan kunniaksi ja omaksi ilokseni, sekä kieltäytymään kodin suomasta onnesta ja porvarillisen maailman arvostuksesta” (Kierkegaard, Filosofisia muruja)

” (Mutta pitäkää vaari itsestänne, ettei sydämiänne raskauta päihtymys ja
juoppous eikä elatuksen murheet, niin että se päivä yllättää teidät
äkkiarvaamatta - Luuk. 21: 34) Tämä on sangen tarpeellinen varoitus, joka ei koskaan
saisi meiltä unohtua. Herra ei kiellä syömästä ja juomasta. Syökää ja
juokaa, sen Jumala kyllä suo teille. Pyrkikää myös hankkimaan
toimeentulonne, mutta varokaa, ettei mikään tuollainen niin
raskauttaisi sydäntänne, että unohdatte minun tulemukseni. Meidän
kristittyjen ei sovi asettaa elämämme tarkoitusta ajallisiin. Vain
puoleksi, vasemmalla kädellä meidän on oltava tässä elämässä.” (Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille)

14.4.2009

Vaeltaja on nyt vähän väsynyt…

Me asetamme itsellemme hyvän, onnistuneen, sujuvan elämän ja vaelluksen vaatimuksia.
Sitten me pyrimme täyttämään näitä vaatimuksia kieli vyön alla, tukka putkella ja pinna kireänä.
Tuotan itselleni päivittäin suunnatonta tuskaa yrittämällä olla jotain muuta kuin olen. Esimerkiksi:

1) Sujuva perhe-elämä, hyvä äitiys:
Kasvatusoppaan mukaan vanhempien tulisi aamuisin asettaa herätys itselleen niin, että he nousevat ennen lapsiaan. Lapsille syntyy turvallisuudentunne siitä, että vaikuttaa siltä, kuin vanhemmat eivät nukkuisi lainkaan. Tätähän minäkin, mutta miten käytännössä?
- Lapsi nro 1 herää puoli seitsemältä ja herättää muut itkullaan. Eilisilta venähti lukiessa, joten huijaan lapsen takaisin uneen sanomalla että on vielä keskiyö (toimii talviaikaan paremmin). Kello kahdeksan herään siihen, että lapsi nro 2 tökkii sormella silmään, - Herää, äiti! Minulla on nälkä ja jano. Raahaudun keittiöön, joka on kuin pommi-iskun jäljiltä, sillä kolmivuotias jo on tehnyt omatoimisesti voileipää ja mehua. Pikkusisko on poistanut itseltään vaipan, pyyhkinyt pyllynsä sohvaan, ja asentanut videoihin roskiksesta löytämänsä kalapuikon. Siivotessani sotkua, päätän huomenna herätä ennen lapsia, mennä kerrankin illalla ajoissa nukkumaan. Pyörrän päätöksen illalla, kun vanha ystävä tulee kylään pitkästä aikaa. Seuraavaksi päätän olla itselleni armollinen, antaa kömpelön vanhemmuuteni anteeksi itselleni. En kuitenkaan tee näin, vaan syyllistän itseäni ja kieriskelen huonoudessani niin, etten nukahda ennen kahta. Aamulla herään taas siihen, että lapsi puhdistaa korvaani käytetyllä vanupuikolla.

2) Kulttuurikasvatus, sivistys ja arvokas käyttäytyminen yleensä:
Ennen lasten syntymää päätin, että meillä eivät alle kolmivuotiaat katso televisiota lainkaan. Meillä luetaan kirjoja, askarrellaan ja kuunnellaan vain älyä kehittävää klassista musiikkia.
Todellisuus tänään: Pocahontas- video pyörii aamusta iltaan. Äiti kuuntelee aina siivotessaan HC-metallia, jälkikasvu oppi heiluttamaan tukkaa ennen kuin oppi kävelemään. Kuopus on syönyt kahden vuoden aikana noin 10 kirjaa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä toinen tyttäreni oli pitkään siinä käsityksessä, että kauppakeskus Mylly on museo. Askartelun olen havainnut liian vaativaksi. Laatuaika tarkoittaa meillä sitä, että asetun lattialle makaamaan, lapset kiipeilevät päälläni, ja päästelemme hassuja ääniä. Tämä ei ehkä tule menemään enää montaa vuotta läpi. Kirjoittaessani oppimistehtävää, huomaan että lapset ovat raahanneet peitot ja tyynyt keittiön lattialle, tehneet pesän. En jaksa selittää miksi näin ei tulisi tehdä, vaan liityn seuraan. Nautimme lounaaksi purkkihernekeittoa sipsinmurujen ja paperisilpun seassa, leikimme olevamme retkellä.

3) Uskonnollinen elämä, traditiot, vanhurskaus:
Pääsiäisenä hiljennymme meditoimaan Jeesuksen kärsimystä, paastonaikana luovumme turhuuksista kuten viihteestä ja nautintoaineista ja keskitymme rukoukseen.
Miten sujui?…. Paastonaikaan kului ennätysmäärä viiniä, jota toimme tuliaisena ulkomaanmatkalta. Nettipaasto kesti kokonaiset kaksi päivää. Tupakkalakkokin petti; Hiljentymisen näyttämönä toimi yleensä parveke jonne pakenin uhmaikäisen raivoa. Rukouksen aiheena oli oman mielenterveyden rippeiden säilyminen kaiken pyörityksen keskellä, ei maailmanrauha, ekumenia ja vihamiesten hyvinvointi.

Epätoivo ja tyytymättömyys omiin suorituksiin valtaa helposti mielen. Enkö tosiaankaan pysty parempaan? Miksi olen tällainen: itsekäs, kypsymätön, suttuinen ja hajamielinen? Omien vanhempien boheemi elämäntapa ja epäloogiset kasvatusmenetelmät ärsyttivät kun olin lapsi. Miksi minä huomaan jatkavani tätä leväperäistä samoilua arjen viidakossa nyt, kun pitäisi kasvaa isoksi, täyttää kolmekymmentä, olla ihmisiksi ja kantaa muidenkin taakkoja, ei olla sellainen.
Lohtu löytyy jälleen kerran yllättävältä taholta. Martti Lutherin ”Manna” rapsahtaa sähköpostiin joka aamu. Synnintunnossani päätin eräänä kaoottisena päivänä todella lukea sen.
Uudelleen ja uudelleen luen näitä lauseita siitä, miten joka tapauksessa, teimmepä mitä tahansa, onnistuimmepa hyvin tai huonosti, vaellamme tyylikkäästi tai kompuroiden, me olemme osallisia armosta. Ja että itse asiassa kaikki omavoimainen pakertaminen ulkokultaisten tekojen parissa onkin vain fariseusten hapatetta. Vain kohtaamalla epätäydellisyytemme, tulemme täydelliseksi. Oman riittämättömyytemme valtameri hioo meistä sileitä pyöriä kiviä Jumalan kämmenelle. ,

Minä saan tulla sellaisena, kuin olen. Minä teen parhaani, ja se riittää. Ja silloinkin kun en jaksa tarjota parastani, olen armahdettu itsestäni, tämän elämän mielettömyyksistä. Tänäkin iltana vaivun Isäni käsivarsille uupuneena, likaisena, epävarmana, tyylitajuttomana ja tyhjänä.
Tiskikone- se on täytetty!

23.3.2009

To mine Marsh Marigold

“Marsh Marigold; -Wild flower, grows in wet places. Colour of it is bright yellow. Finnish name for it is Rentukka. You could think it also as a wordplay, as an allusion to bohemian lifestyle. “

Internet - Uhka vai mahdollisuus? Ajatuksia verkosta, verkostoista, verkossa olemisesta. Suomen kielen sana verkko tarkoittaa oikeastaan kalastajan pyydystä. Kielessä on jälleen kerran syvempi viisaus, piilevä merkitys. Internet voi koukuttaa. Se on hyvä renki mutta huono isäntä. Onko nykyihminen itse asiassa androidi? Soveltuuko internet evankeliumin levittämiseen, helpottaako se ylläpitämään uskovien yhteyttä?

Mikä on todellista? Vain se mitä näemme omin silmin, mitä voimme käsin koskettaa? Voiko se mitä emme näe aineen muodossa tai jonka suuruutta emme kykene ymmärtämään olla totta? Kuten Internet. Kuten Jumala.
Poliisi on netissä, pappi on netissä ja psykoterapeuttikin on nykyään netissä. Sinä ja Minä olemme netissä, mutta onko Jumala netissä?

Eri ikäluokat suhtautuvat nettiin eri tavoin. Nuorisolle se on joskus todellisempi kuin maailma jossa he elävät fyysisesti. Minun ikäluokalleni se on väline; viihdyttäjä ja informaation lähde. Minun vanhempieni sukupolvelle se on uhka. He välttävät käyttöä viimeiseen asti. Siellä on väijyy se pedofiili/ huijari/ hakkeri/ rosvo/ . Tämäkin on totta.

Joku sanoi että siinä mielessä nykyihminen täyttää androidin määritelmän, että hän käyttää tekniikkaa oman vartalonsa ja mielensä jatkeena. Meillä on koneita joita käytämme kättä pidempänä. Meillä on viestimiä joilla tavoitamme maailman ääret kuvin, äänin, videoin. Näköpuhelin oli minun lapsuudessani scifiä. Ei enää. Meillä on kovalevyjä, muistitikkuja, sirukortteja. Näiden avulla voimme tallentaa lähes rajattomat määrät informaatiota jota aivomme eivät kykenisi säilyttämään ja prosessoimaan. Me olemme kytkettyjä internetiin, joka on kuin ihmiskunnan yhteinen tietoisuus, sen muisti. Täynnä törkyä, tietoa, tunteita, kuvia, ääniä, muistoja ja kieliä.

Henkilökohtainen ulottuvuus? Me voimme kohdata toisia ihmisiä verkossa. Me voimme tulla kosketetuiksi siellä. Voimme jakaa maailmoja, ehkä voimme jakaa jopa Jumalan. On kuitenkin syytä pitää mielessä että ihmiset jotka tunnet vain verkossa, ovat hahmoja, varjoja todellisesta. Emme voi tietää mitä naamion takana todella on. Raja nettielämän ja ”oikean” elämän välillä on vain veteen piirretty viiva.

Sensorini, sisaremme Kaisa haluaa jokaiseen julkaisemaansa tekstiini palasen sielustani :)
Annan sen tällä kertaa näin; siteeraan keskustelua jota kävin verkossa ranskalaisen mielikuvituspoikaystäväni kanssa. (Mielikuvituspoikaystävä? WTF? ) Niin. Tämäkin on verkon luonne. Nettirakkaus on mielikuvituksen tuotetta. Se syntyy ja elää vain minun mielessäni. Se on yhtä aikaa todellista ja epätodellista. Kuten Rakkaus aina. Kuten Jumala aina.

Meillä on ihastukseni kanssa tapana antaa toisillemme lahjoja, tietenkin verkossa. Runoja, lauluja, suurmiesten- ja naisten ajatuksia. Sitten keskustelemme niistä. Kerran keskustelimme Facebookin ulottuvuuksista, sen mahdollisuuksista, mahdottomuuksista ja kielimuureista. Lopuksi annoimme lahjat, minä sain häneltä tämän sitaatin:

”The limits of our language are limits of our World.” (- Ludwig Wittgenstein)

Mietin asiaa yön yli ja vastasin ; I would like to renew this thought. Bring it to our decade;
" The Limits of our compassion, are limits of our World" (- Me, adaptation L.W.)
-Wittgenstein didnt have Facebook... I believe he would have been happier if received some heart applications daily ?.’

Hän kirjoitti seuraavassa viestissään;
" The Limits of our compassion, are limits of our World"
-You’re totally right. It’s impossible to disagree with you about this,
Mine Marsh Marigold......................................................................

9.3.2009

Heaven beside you? ( -Alice in chains)

Mietelmiä keväästä, rakkaudesta sekä hyvän ja huonon musiikin puun hedelmistä. Onko ihminen vain eläin muiden joukossa kun on kyse lisääntymisestä? Onko populaarimusiikki perkeleen juoni? Millainen olisi minun sieluni soundtrack?

Kohta lumi sulaa. Sen alta paljastuva maa haisee tavalla joka synnyttää levottomuutta kaikissa luoduissa. Illat valostuvat, ajatus harhailee rukoillessakin…mikä avuksi?
On myös se toinen tapa kiittää, pyytää ja ylistää. Musiikki. Jeesuksen aikalaiset ilmeisesti puhkesivat lauluun kuin Disney- hahmot aina vaikeissa paikoissa. Mutta miten niitä psalmeja veisataan? Ajatus ei tunnu oikein omalta. Voisiko nykymusiikki palvella tässä tarkoituksessa?
Hyllystäni ei löydy Siionin kanneltakaan, mutta... Monet nykyartistitkin ovat tehneet ylistykseen mainiosti sopivia kappaleita. You-Tube siis auki ja nupit kaakkoon!
Suoraan asiaan menevät esimerkiksi kappaleet Rukous (- Maj Karma), Jukka Pojan Joka maataan viljelee , Genesiksen Land of confusion tai Faithlessin God is a DJ …

Vieläkö soitan banjoa? (- SMG)
Varma kevään merkki on se, että entiset rakastetut alkavat soitella mystisiä puheluita. Kokeneempi vanhapiika säätää kännykän äänettömälle jo maaliskuussa eikä menetä yöuniaan vastailemalla tämänkaltaisiin kysymyksiin aamuneljältä.
Scandinavian Music Groupin veisu varoittaa siis aiheellisesti sortumasta jo parasta ennen- päiväyksensä ohittaneeseen rakkauteen. Myös Tean Tytöt tykkää on yllättävän ”Tosi rakkaus odottaa” -henkinen.

Born Slippy ( -Underworld)
Kesällä punoitetaan terassilla ja tanssitaan häitä. Vaikuttaa siltä että kansa vaipuu yöttömän yön aikaan joukkopsykoosiin. Hysteeristä yleistunnelmaa kuvaa hyvin laulu- ja soitinyhtye Eläkeläisten kipale Humppaa tai kuole! Erittäin tarpeellinen muistutus toki tämäkin elämän rajallisuudesta ja siitä miten naurettavalta soidintanssi näyttää kun sitä katselee sitten sydäntalvella serkun häävideolta. Kesän eurodance – hitti saakin joka vuosi miettimään onko kaikki musiikki sittenkään Jumalasta? Voiko tällainen jumputus saada ihmisen transsiin jossa menee järki, etiikka ja moraali? Jos näin pääsee käymään, onko okei ottaa kesäkissa? Ja miksi se rakastaminen on pidemmän päälle niin vaikeaa?

Rakkaudesta ( - Hassisen kone)
Rakastunut ihminen syleilee koko maailmaa, tuntee olevansa kaikkivoipa. Ulkopuolelta katsottuna rakastuneet ovat itsekeskeisiä, kuuroja ja sokeita. Voidaanko tässä pelottavassa, mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa kuitenkin nähdä edes vilaus Jumalan kasvoista? Rakastuminenhan on puhdasta energiaa ja itsestään antamista. Väsymätöntä toisen palvelemista. Mutta miten pitkään?
Arkinen, jo vähän nukkavieru rakkaus ilmenee hyvänä vanhemmuutena, uskollisuutena, sukulaisrakkautena, ikävienkin velvollisuuksien kuuliaisena täyttämisenä. Me rakastamme perheenjäseniämme, ystäviämme, lemmikkejämme. Niitä jotka rakastavat meitä takaisin. Inhimillinen pitkänmatkan rakkaus ei ole yleensä erityisen pyyteetöntä.

Helvetistä itään? (- Kotiteollisuus tavoittaa tulikivenkatkuisimpien psalmien hengen ja tunnelman tässä ulkokultaisuutta ja vannomista kritisoivassa teoksessaan.)
Ajallemme ominainen romanttisen rakkauden ihannointi, parisuhteen merkityksen ylikorostaminen ja seksuaalisten virikkeiden runsaudenpula johtaa harhaan. Ajatellaan, että rakkaus, joka ei saa kohteeltaan vastakaikua, on onnetonta rakkautta.
Inhimillinen rakkaus haluaa, tahtoo, vaatii. Se on omistushaluinen, kyltymätön ja itsekäs. Jos Jumala on rakkaus, miksi avioliitto sitten muistuttaa lähinnä prostituutiota? Minä tahdon rakastaa sinua jos… Saan talon, auton, lomamatkan, kykenet tekemään kanssani lapsia ja pysyt terveenä. Avioliittoa kutsutaankin osuvasti kahden kaupaksi.

Minun sydämeni on särkynyt… (- CMX : kyseinen taiderock-yhtye on erikoistunut sanoituksissaan Raamattu- viittausten viljelyyn. Kainin nimikkolaulu löytyy albumilta Pedot.)
Voidaanko tässä valossa ajatella, että Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on onnetonta? Hän ei saa vastinetta hyvyydelleen ja lahjoilleen. Ihmiskunta tuhoaa hitaasti mutta varmasti itseään ja maata. Hän ei kuitenkaan katkeroidu tai muistele kärsimäänsä pahaa. Hän on kärsivällinen, Hän on lempeä. Hän ei kadehdi eikä iloitse vääryydestä. Hän kestää kaiken, uskoo kaiken, toivoo, ja kärsii takiamme. Hän ei koskaan katoa, mutta kaikki muu käy kerran turhaksi ja lakkaa olemasta…
Olisiko nyt siis syytä alkaa sirotella tuhkaa ylleen oman rakkauden epätäydellisyyden vuoksi? Miksi ihminen on tällainen viettiensä riivaama piruparka? Mitä sanoo Raamattu? Siteeraan kohtaa Laulujen laulusta, jonka sanotaan kuvastelevan ihmisen ja Jumalan välistä rakkaussuhdetta. Hmm… ?

”Miten kaunis, miten ihana oletkaan, rakastettuni, riemuni!/ Sinun vartalosi on kuin palmupuu, sinun rintasi ovat sen tertut./ Minä ajattelen: tuohon palmuun minä nousen, sen hedelmiin minä tartun!”
(Laulujen laulu, 7:7-9)

Nykyversio tästä voisi hyvin olla vaikka Elämää ja erotiikkaa (- Juha Vainio)!
Kulkekaa siis rauhassa kohti kesää, ja palvelkaa Herraa iloiten!

10.2.2009

Asennevammainen seurakunta kuntoutukseen?

Sain viime viikolla postia lähetysseuralta. Kuoressa oli esitteitä, tiedot kummisopimuksesta ja valokuva. Esittelin valokuvaa ylpeänä ja itsetyytyväisenä ystävilleni. Siinä oli joukko nepalilaislapsia. Heillä kaikilla oli jokin vamma tai kehityshäiriö. Illalla eräs ajatus alkoi kuitenkin vaivata. Minä olen halukas auttamaan köyhän ja kaukaisen maan vammaisia lapsia. Minä kerron siitä kaikille jotka vain jaksavat kuunnella. Mutta yhden asian jätän useimmiten kertomatta; Minulla on kehitysvammainen ystävä myös Suomessa, ihan lähellä. Hän ei kärsi aineellista puutetta, mutta on hyvin, hyvin yksinäinen. Enkä minäkään ole kutsunut häntä mukaani seurakunnan toimintaan. Ystäväni ei ole kovin uskonnollinen, mutta mitä sitten, voihan sitä aina kutsua? Kyllä seurakunnassa saa käydä, vaikkei mikään superhihhuli olisikaan. Siellä on tarkoituskin tavata ihmisiä. Aina se kutsuminen kuitenkin jää. Minulla on niin ihana kiire, paljon tekemistä, paljon ystäviä, kalenteri täynnä. Mutta tiedän kyllä että asuntolassa aika on pitkä. Mikä minua vaivaa? Olenko asennevammainen?

Jeesus tapasi viettää aikaansa epämääräisissä porukoissa, ja herätti näin aikansa uskovaisten keskuudessa pahennusta. Jeesus oli läsnä heikoille, sairaille, oudoille, jopa pahoille. Hän antoi arvon oman aikansa yhteiskunnan aliarvostetuille jäsenille kuten naisille ja lapsille. Jeesuksen hyvyys ja avarakatseisuus tekevät yhä uudelleen vaikutuksen. Hänen armollisuutensa ja metodinsa ovat jotain aivan poikkeuksellista vielä tänä päivänäkin. Yhteiskuntamme on muuttunut, naiset saavat äänestää ja lapsia kieltää lyömästä tai myymästä nyt laki. Mutta onko kaikki vieläkään kohdallaan? Kenen kodissa Jeesus aterioisi tänä päivänä?

Kun sosiaalitoimisto/ vankila/ katkaisuasema / psykiatrian avo-osasto/ sulkee ovensa, seurakunta avaa omansa! Vai avaako? Seurakuntatoiminnan pariin kutsutaan kyllä näyttävästi opiskelijoita, perheitä, lapsia ja eläkeläisiä. Seurakunnan työntekijän tai papin saatat siis tavata yliopistolla, kirkossa, seurakunnan perhekerhossa tai eläkeläisten lähetyskahveilla. Miten yllättävää! Vaikuttaa siltä, että armoa ja autuutta välitetään lähinnä niille, joiden elämä jo on kutakuinkin mallillaan. Hyödyllisille ihmisille.
Arvostan suuresti vankila- ja sairaalapappien sekä kaikkien diakonien työtä. Seurakunta on toki aina ollut sielläkin, missä on pimeyttä ja epätoivoa. On kuitenkin myös eräänlaisia väliinputoajia. Niitä jotka ovat yksinäisiä ja tuntevat sisäistä tyhjyyttä, mutta eivät sentään aio hankkiutua kiven sisään saadakseen apua ja seuraa. He ovat liian ”terveitä” sairaalaan, liian ”rikkaita” pyytääkseen apua diakoniakeskuksesta.

Kokemuksesta tiedän miten seinät alkavat kaatua päälle, kun lapset sairastavat toista viikkoa ja tapaat muita aikuisia lähinnä terveysasemalla.
Tiedän miltä tuntuu kun kukaan ei enää kutsu mihinkään. Joskus elämä muuttuu jonkin odottamattoman tapahtuman myötä ja entiset harrastukset ja piirit eivät enää olekaan sinua varten. Olet sidottu johonkin, tunnet olevasi jumissa ja yksin. Syynä voi olla sairaus, köyhyys, villi lapsilauma, arkuus, apatia…Syitä jäädä kotiin löytyy kyllä useita.
Vaatii rohkeutta ja aloitekykyä tulla mukaan seurakunnan toimintaan.

Onko karu totuus se, että me emme halua ihan kaikkia keskuuteemme?
Valikoivatko seurakunnan sisällä toimivat ryhmät hienovaraisesti jäsenensä? Uusia kasvoja kaivataan mukaan. Miksi me emme sitten yritä tavoittaa ihmisiä sieltä missä he ovat? Miksi emme ilmoita tulevista tapahtumista myös ammattikouluissa, kuntouttavissa työpajoissa, A- Klinikalla, Turvakodissa tai pakolaisten vastaanottokeskuksissa?

Menisikö rukousillan ilmapiiri tärviölle, kun rukousyhteydessä kuultaisiin jotain tällaista; - Rakas Jeesus, kiitos että autat minua kestämään tämän päivän ilman piriä.... Siunaa lapsiani jotka kaipaavat minua Pienten lasten vastaanottokodissa ja anna sosiaaliviranomaisille oikeamielisyyttä jotta saisin heidät jälleen luokseni kun olen kuivilla… Olisivatko tällaiset ”itse aiheutetut” onnettomuudet ja vastoinkäymiset erityisen vastenmielisiä kohdata meidän kunnollisten ja tunnollisten tapaamisissa?

Voisiko Teemaillan aiheena olla joskus ” Miten Jumala, seurakunta ja Raamattu ovat hyödyksi, kun sinä tai lähimmäisesi kärsitte psykoosista, maniasta tai masennuksesta?” Pelkäämmekö että ”hulluilta” katoavat loputkin muumit laaksosta jos niille lähtee viemään evankeliumia?
Kärsisikö iltamessun raukea tunnelma kun paikalle lämmittelemään saapuneet yömajojen kaverit haisisivat pissalle? Olisiko parempi että nämä ihmiset pysyisivät omissa piireissään ja ottaisivat lääkkeensä säännöllisesti? Onhan niitä varten yhteiskunta! Sossu maksaa ja terapeutti lohduttaa, Kela kuntouttaa ja neuvola neuvoo…

”Eivät terveet tarvitsee parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa mitä tämä tarkoittaa; `Armahtavaisuutta minä tahdon, enkä uhrimenoja`. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä. (Matt: 9: 12-13) ”

Kaikilla on taakkansa. Myös niillä jotka ovat suhteellisen terveitä, hyvätuloisia, hyvin muodostuneita ja onnellisia. Eikä mikään murhe ole liian mitätön ollakseen rukouksen arvoinen, tullakseen kuulluksi, saadakseen lohdun.
Haluan siis sanoa, että minun mielestäni meidän tulisi kutsua keskuuteemme kaikkia, hyviä ja pahoja, myös outoja ja sairaita. Jeesuksen nimessä.

29.1.2009

Salarakkaana Jeesus?

Eräänä maanantaina linja-autossa matkustajat saivat nauttia hengellisestä musiikista matkalla keskustasta Teräsrautelaan. Äänessä ei kuitenkaan ollut Samuli Edelman, vaan kolmivuotias tyttäreni. Hän esitti kuuluvalla ja kirkkaalla lapsenäänellään perhekerhosta tutun kipaleen ”Jumalan kämmenellä”. Molemmat säkeistöt…tai no, ensimmäisen todella monta kertaa. Vanhempi väki hymyili, joku katsoi vähän ihmeissään. Lopulta lapsi kyllästyi toistamaan ensimmäistä säkeistöä, ja alkoi huudella äitiä. Istuimme eri penkeillä.
. Äitii!!! Miten ne sanat sitten menee?
- Kulta, se meni oikein hienosti…sanoin kuuluvasti.
- Niin, mutta miten se jatkuu? Laula äiti sinä! Sinä osaat ne!
- Rakas, äiti laulaa sitten kotona jooko…mumisin yhä hymyillen leveästi.
Edessämme istuvan herran hartiat hytkyivät. Hetken hiljaisuus, sitten tyttö kajautti jälleen kantavalla äänellään;
- Me ollaan äiti kaikki jumalan kämmenellä! Tämä bussikin on Jumalan kämmenellä!
- Näin on kulta, näin on, kohta onkin meidän pysäkki, katsopa ulos joko näkyy…
Lapsi hiljentyikin hetkeksi katselemaan harmaata maisemaa. Minuutin kuluttua takaani kuului gregoriaanisesti laulettuna;
- Jeeeeeeee-suuu-uus, Jee-ee-ee-ee-sus! Ja paimeeeeee-net.

Tuli kiire painaa Stop-nappia! Kävellessämme kotiin mietin miksi olin niin kiusaantunut saamastamme huomiosta? Lapseni on suloinen, hauska ja taitava.
Pelkäsin leimautumista, pelkäsin ihmisten ajattelevan jotain sellaista mitä itse olisin ennen saattanut ajatella.

”Miksi uskisten pitää aivopestä lapsensa jauhamalla tuota pakkomielteistä skeidaa? Siinäkin oli jo ihan menetetty yksilö! Lapsiparka… ”
Tästä vinkkelistä ei liene niin outoa ,että joku kaltaiseni tuore kristitty saattaa miettiä onko sopivaa pitää lapsille iltahartaus rukouksineen ja lauluineen. Kehtaanko rukoilla ääneen? Saako lapsille lukea Raamattua?
Kaltaiseni uuskristitty, pelkää (ja ihan syystä!) ahdistavaa uskonnollisuutta. Hämäriä lahkoja, vallan väärinkäyttöä jota perustellaan Jumalan sanalla, ajattelun vapauden menettämistä ja ennen kaikkea…muutosta.
Kuvittele, että asiat, joita olet pitänyt oikeina, itsestäänselvinä, ja ehdottomasti totuuksina, näyttäytyvät ihan uudessa valossa kun alat uskoa. Uuden ja vanhan maailmankuvan yhteensovittaminen on melkoinen palapeli.

Samoillessani kristillisissä piireissä minulta on joskus kysytty ”olenko uskossa”.
Vastaan että määrittelen asian toisin, sanomalla olevani kristitty.

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi…Toinen on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näitä suurempaa käskyä ei ole. ( Mark. 12:30-31)

Tässä on kristillisyys pähkinänkuoressa. Minuun usko ei iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan se kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä. Aloitin sitoutumalla kristillisiin arvoihin; lähimmäisenrakkauteen, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, sosiaaliseen tasa-arvoon, heikoimpien tukemiseen. Tämä ajattelutapa rakentuu täysin Jeesuksen opetuksille. En ole löytänyt niistä materiaalia joka voisi sellaisenaan toimia sorron ja henkisen väkivallan välineenä.
Uskon tunnustaminen muiden vakaumuksellisten parissa on jo melko luontevaa, mutta entä muualla? Valtaosa väestöstä kuuluu kirkkoon, mutta yhä useampi ilmoittaa ettei usko Jumalaan, ja Jeesukseen uskomista saati rakastamista pidetään todella epäilyttävänä.

Vainot eivät ole historiaa. On yhä kristittyjä, jotka eivät voi tuoda taipumuksiaan esille siinä määrin kuin haluaisivat. Eräänkin entinen puoliso kieltää tätä viemästä pariskunnan yhteisiä lapsia kirkkoon. Toinen ei uskalla harjoittaa uskontoa kotonaan koska perheen teini käy heti ateistiseen hyökkäykseen. Moni vaikenee vakaumuksestaan työpaikalla. Ilmiössä on kyse niin sanotusta Kaappikristillisyydestä.

Ympäristön näkökulmasta ”yllättävä” uskoon tuleminen saatetaan tulkita mielenhäiriöksi tai todellisuuden pakenemiseksi. Saat siis huomata olevasi suhteessa vallitsevaan kulttuuriin poikkeava kun uskot.
Hengellisyys on muodikasta, mutta uskonnollisuutta pidetään yksityisenä alueena, jota ei ole sopivaa esitellä muille ihmisille. Rukoiletko salaa? Oletko kärähtänyt kristillisen radioaseman kuuntelusta? Riisutko ristiriipuksen kaulastasi lähtiessäsi juhlimaan? Jos vastasit myöntävästi, olet kaapissa.

Julkikristitty saa toisinaan puolustaa näkemyksiään kysymysten ja ennakkoluulojen ristitulessa. Se joka ei tunne olevansa tarpeeksi sanavalmis ja rohkea saattaa kieltää sisäisen kutsumuksensa kokonaan henkisen tuen puuttuessa ympäristöstä.
Voisiko usko olla meille syntymässä annettu ominaisuus?
Lapsi uskoo luonnostaan toiseen todellisuuteen, mutta aikuiselle se on vaikeaa. Kielteinen ympäristö ja huono asenne saattavat turmella uskon idun ja ytimen. Kyky uskoa on lahja. Uskon puute osoittautuu todelliseksi ongelmaksi elämän vastatuulissa.

Kommentti 30.1. Hei... Tuo huomio kaappikristillisyydestä esim. työpaikoilla on tosi hyvä! Tunnustautuminen hengellisen musiikin kuuntelijaksi, rukoilijaksi jne vaatisi paljon rohkeutta ainakin siinä työyhteisössä jonka jäsen itse olen. On paljon helpompi antautua kahvion ikuiselle ruokavinkki-/pukeutumiskeskustelulle kuin ottaa puheeksi uskominen. Feng shuin (näinkö tuo hömpältä kuulostava sisustusoppi kirjoitetaan?) ihasteleminen on huomattavasti "terveempää" kuin se, että kertoisi nauttivansa hiljaisen kirkkosalin parantavasta voimasta. Työpaikkani kovapintaisuus saattaa olla näennäistäkin. Mutta kyllä siellä moni varmaan miettii, onko varaa leimautua uskovaiseksi (= toivottomaksi tapaukseksi) yhtään millään tavalla. Parempi olla kuten kaikki muutkin, ja keskustella vain vaarattomista aiheista... nimim. Ei arka, muttei myöskään tarpeeksi rohkea

21.1.2009

Heippa kaikille uskossaan lapsille ja lapsenmielisille!

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2009! Tammikuu on naistenlehdissä perinteisesti vuosihoroskooppien aikaa. Viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että itsetuntemuksen harjoittamiseen on parempi väline, Totuuden Henki. On yhdentekevää oletko oinas, leijona vai kalat, yhteisen uskomme hienous on juuri siinä, että ihan jokaiselle on luvattu parempi tulevaisuus. Persoonallisuustyypistä riippumatta.

Monet kristityt tietenkin lukevat Raamattua päivittäin, ja osaavat lempikohtansa ulkoa etu- ja takaperin ;). Jos et nyt tunne kuuluvasi tähän ryhmään, ei hätää;
Vuoden ensimmäinen kirjoitus on nimittäin omistettu juuri sinulle, joka vasta harkitset Sanaan tarttumista sekä sinulle joka olet joskus aloittanut mutta jämähtänyt Luomiskertomukseen.

Raamattua voi, saa, ja on jopa suotavaa lukea läpi elämän. Se on täysin luonnollista. Meidän aloittelijoiden kannattaa kuitenkin muistaa ettei se ole yhdeltä istumalta kirjoitettu kokonaisuus, vaan koostuu monesta osasta, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia, syntyneet eri aikakausina ja puhuvat eri asioista. Kannattaa aloittaa kohdasta jonka lukeminen tuntuu luontevalta ja sopii juuri sinun elämäntilanteeseesi.

Horoskooppien hengessä hahmottelin kolme karkeaa ihmiskuvaa. Valitse niistä se, joka tällä hetkellä istuu parhaiten ja lue vinkit joiden avulla pääset alkuun!

Kukkaislapsi, vapaa sielu, ”All you need is Love”
Ensimmäinen Johanneksen kirje, johdattaa lempeästi Raamatun karuun mutta kiehtovaan maailmaan. Sen teemoja ovat ”Valo”, ”Rakkaus” ja fiilistely veljien kanssa. Siirry vähitellen kovempaan kamaan lukemalla kirje Filippiläisille. Se on Paavalin kirjeistä valoisin ja kehottaa lukijaa Iloitsemaan! Aina!
Evankeliumisi on ehdottomasti Johanneksen evankeliumi. Good vibrations!
Unohtumattoman matkan mielikuviin tarjoaa visuaalisesti huikaiseva Johanneksen ilmestys.
Varovasti! Käytä puoli tuntia syvärentoutukseen ennen kuin alat lukea kirjeitä Timoteukselle ja Titukselle.

Vastuunkantaja, huolehtija, matkanjohtaja
Tuntuuko joskus siltä että elämä on loputon vaellus erämaassa raivostuttavan huolettomia matkakumppaneita perässä vetäen? Heprealaiskirje on kirjoitettu juuri sinulle! Avainsanoja; ”Toivo, Kestävyys, Sitkeys (suom. Sisu)” sekä ”Kärsimys ja kuritus luonteen kasvattajina”
Evankeliumisi on Markuksen evankeliumi- täyttä asiaa, ei turhia korulauseita!
Extrat: Ensimmäisen Pietarin kirjeen tiukka sävy tekee olosi kotoisaksi. Toisinaan kannattaa kuitenkin tehdä hyppy tuntemattomaan, ja sukeltaa pää edellä rakkauden ja armon aaltoihin.
Tähän tarkoitukseen sopii mainiosti Toinen kirje korinttilaisille. Usko ei ole suorittamista!

Maailmanparantaja, tulisielu, epäilevä Tuomas
Jaakobin kirje- tulosta ja lähetä sellaisenaan vaikka lempikansanedustajallesi. Eläköön yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus!
Roomalaiskirje- perehdyttää Raamatun todellisen vastarannankiiskin, peräänantamattoman apostoli Paavalin teologiaan
Galatalaiskirje – Lakihenkiset seurakuntalaiset saavat tuta! Verbaalista mättöä Paavalin malliin alkuseurakunnan ongelmia koskien.
Evankeliumisi - kaikki! Luet niitä rinnakkain läpi yön ja merkkaat punakynällä kohdat jotka eivät täsmää. Aamulla laitat entisen uskonnonopettajasi/pastorisi/ naapurin Jehovan todistajan lujille tivatessasi selitystä epäjohdonmukaisuuksiin.
Haaste: Et malta lopettaa kun olet päässyt vauhtiin? Nauti siis kuppi vahvaa kahvia ja käy käsiksi aineistoon, joka käsittelee kristityn vaellusta ja uutta elämäntapaa kirjeissä Kolossalaisille ja Efesolaisille. Ja punakynä viuhumaan!

Itse olen lyhyen Raamatunluku-urani aikana ehtinyt majailla ja viihtyä kategorioissa 1. ja 3. Näinä aikoina tunnistan itseni kuitenkin parhaiten keskimmäisestä. Yläviitonen muille ”heprealaisille”! Fanitan lisäksi tulisesti apostoli Paavalia jolle olen myös perustanut ihailijakerhon Facebookiin. Liity nyt! Juuri sinä voit olla se toinen jäsen :)